Quickin tarina

Minulta on kysytty Quickin tarinaa. Kertomusta isoisästä, joka antoi nimen yritykselle. Minulle hän oli Porvoon pappa, joka jaksoi touhuta loputtoman uteliaan pikkutytön kanssa. Lukea satuja, pyöriä puutarhassa ja viedä retkille metsään.


Pappa oli torpparin poika Askolasta. Niukoissa oloissa kasvanut, vaatimaton, mutta ystävällinen ja työteliäs. Samanlainen kuin moni muu tuon ajan kasvatti ja sota-ajan elänyt mies.


Quick oli isoisän äidin nimi. Isoisän isän nimeä en tiedä. Ei näistä asioista silloin puhuttu. Veljeksiä oli useampi. Ahtaasti asuttiin, töitä tehtiin. 


Pappa oli syntyjään suomenruotsalainen, Hjalmar Quick, mutta ei syystä tai toisesta koskaan viihtynyt ruotsinkielisenä vaan halusi olla nimenomaan suomalainen. Niinpä hän 1950-luvulla suomensi nimensä. Kuistiala oli yksi vaihtoehto porvoolaisen poliisiaseman seinällä olleella listalla, jossa oli ehdotuksia uusiksi suomalaisiksi nimiksi. Näin Hjalmar Quickista tuli Jalmari Kuistiala.


Minua sen sijaan aina kiehtoi tämä salaperäinen menneisyys. Sormeilin lapsena papan kirjoituspöydällä olleita tavaroita, joissa monissa näkyi vanha nimi, ja ihmettelin Hra Quickille myönnettyjä ampumakilpailujen palkintoja. Mikä oli tämä suvun mysteeri? Kuka oli isoisän isä? Tai ehkä se oli tiedossa mutta hänestä ei vaan puhuttu. 


Jostain syystä on aina hauskempaa kuvitella salaperäiseksi mieheksi tumma ja komea kartanonherra kuin naapuritorpan renki. Oliko intohimoista rakkautta vai tapahtuiko vain se tavallinen tarina? Asioista tietävät ovat kuolleet jo kauan sitten. 


Mutta muistot elävät. Pappa ajoi Ford Anglialla. Sillä mentiin kauppaan ostamaan ranskanleipää ja lauantaimakkaraa. Papalla oli päässään tyylikäs hattu, sillä hän oli herrasmies. Kun pappa tupakoi, hän laittoi päälle tupakkatakin. Niitä oli kaksi. Toinen arkikäyttöön, toinen juhlavampi. Parasta oli, että tupakkatakin taskussa oli minua varten aina karkkia. (Kun tämä selvisi äidille, tuli huuto, mutta se onkin eri tarina.)


Minulla ja papalla oli omat pikku salaisuudet. Me pilailimme kevyesti isoäidin kustannuksella, joka teki aina niin tiukat letit, että silmät menivät vinoon. Me istuimme kesällä keinussa ja ”kolasimme” eli skoolasimme. Papalla oli pilsneriä, minulla mehua. Viihdyin papan seurassa, koska hän oli hauska ja antoi lapselle vapautta kokeilla kaikkea. Työkaluja vajassa, seikkailua metsässä, juoksukilpailuja pihalla. Isoäiti lähinnä kehotti olemaan nätisti.


Pappa myös luki minulle paljon. Välillä hän yritti oikaista, että olisi päässyt vähemmällä, mutta osasin sadut ulkoa ja syytin häntä fuskaamisesta. Päiväunilla hermostuin kun hän nukahti aina ensimmäisenä. 


Myöhemmin muutimme niin kauas että näin häntä vain harvoin. Pappa kuoli jo lähes 40 vuotta sitten.


Joskus mietin että otan vanhan nimen takaisin. Olisi sopinut ammattiin: Toimittaja Quick, Neiti Vikkelä, Neiti Näpsä. Toisaalta Kuistiala-nimeä ei ole muilla, joten ehkä pidän tämän. 


Kun yrityksen perustaminen tuli ajankohtaiseksi, halusin käyttää suvun vanhaa nimeä ja tuoda sen taas esiin. Halusin näin myös kunnioittaa isoisän muistoa. Minulle hän on aina hieno mies.

 

Anu Kuistiala

Twitter:@kuistiala

(Kuva: Hjalmar Quick 50-vuotispäivänä)